En etes tiiä, mistä alkasin, kun on niin paljon kerrottavaa. Tää meidän uusi talokoti on jo ihan oikee koti meille kaikille. Meitsiä vähän hirvitti sillon alkuun, et tuleeks toi mutsi tääläkin aina "töihin"-päivän jälkeen takas meidän luo. Sitä odotellessani väänsin jännätorttuja tuvan matolle ekan viikon ajan, kun jännitti niin hitosti. Mutsi ei oikein osannu antaa niille arvoo rakkaudentunnustuksena, mutta mitäpä te ihmiset ymmärtäisittekään. Kun se oli viikon tullu takas joka päivä, mä uskoin että se tosiaan tulee jatkossakin. Kiara sen jo tiesikin, se on kuulemma tottunu muuttaja. Mä en tajua, kuin se aina ottaa kaiken niin lunkisti.

Uusia nurkkia ollaan koluttu ihan urakalla ja me ollaan löydetty täältä paljon kaikkee siistiä. Tsekakkaa vaikka.

Tää uimahomma oli mulle viä alkukesällä vähän vierasta. Olin mä pari kertaa edelliskesänä kauhonu, mut ei sitä oikein uimiseks voinu viä sanoo, se oli lähinnä sellasta tutustumista. Mutsi kuitenkin yllytti ja Kiara houkutteli, niin molskahdinhan mäkin kerta toisensa jälkeen tonne veteen. Tekniikka oli ensin vähän hakusessa ja mä kauhoin ja lätkytin sitä vettä etujaloilla niin, että sitä kans lensi viiden metrin säteellä ihan jokapuolelle. Kiara nipotti koko ajan. Se pakeni ja pyristeli mua karkuun. Mutsi arveli, ettei se oikein arvostanu sitä, kun mä roikuin sen peräpeilissä kiinni koko ajan ja peitin sen näkökentän roiskimalla vettä kun perämoottori. Vähän se olis vois suoda ymmärrystä, mua kuitenkin jännitti ihan sikana. Se ei varmaan ite oo koskaan jännittäny mitään.

 
"Woooooaa, näin sitä mennään!"

"Kiara, venaa!"

"Odota, oo kiltti!"

"Kamoon, systeri, älä oo tollanen.."

"Mihin sä nyt meet?!"

"Hih, mä saavutan!"

Se vesileikeistä. Tälläsiä reittejä pitkin me sinne vesipaikkaan mennään, ja tälläsissä paikoissa me nykysellään lenkkeilläänkin, jos ei ihan joka päivä, niin ainakin melkein;

Matkalla on tietty kiva vähän telmiä;




"Hahaa, saanpas kiinni sut, hituri!"

Metsät on tällä hetkellä ollu pannassa, mut niitäkin on, ja ne on kans mun lemppareita. Niissä juoksentelu jäi sen jälkeen vähemmälle, kun mutsi kerran pimahti löydettyään tukastaan jotain ylimäärästä, mustaa pikkuasukasta. Toivottavasti tätä mettäkieltoo ei kuitenkaan jatku ihan loputtomiin, se olis hirveen surullista.

Keskikesän jälkeen tänne meille tupsahti muutama mieshenkilö ja meidän "kummitädit" Elise ja Jenni koirineen (Nuppupuppu-penikka). Pihalla loju läjä jotain puutolppia, joita oli ihan ihan hiton kiva kanniskella, sit jotain vihreitä rullia ja kasa sellasia kiiltäviä teräviä palasia. Yhen ehtoon ne miehet pullisteli tossa meidän pihassa, hakkas, paukutti ja metelöi. Meitsi leikitti Nuppua niin, että kuuden tunnin jälkeen alko lopulta jo vähän väsyttääkin. Siis mua. Ei Nuppua. Se on sevverran mahoton menijä. Iltamyöhällä ne miehet lopetti, mutsi laitto niille saunan ja kyllä niillä jotain ilolientäkin oli, kun niin hilpeeks rupesivat itse kukin. Tässä sen paukuttamisen tulos:

Jei, wancila! (Mutsi haluaa tässä kohdin kiittää kaikkia aitauksen valmistumiseen myötävaikuttaneita, eli kiitos Antti, HC, Vippe, Jukka, Jenni (ja tietysti testiajoa ajamassa ollut Nuppu ;)), Elise ja Nesu sekä muut työkaluja lainanneet tahot)

Sieltä ei pääse pois, mutta siellä saa riehua, eli se on hyvä juttu. Siellä saa myös makoilla, syödä luita, kaivaa kuoppia, kieriä, komennella naapurin lemmuja, ajaa takaa lintuja, huudella ohikulkijoille ja mikä Kiaran mielestä parasta, siellä saa vahtia. Meistä kahesta Kiara kantaa vahtivastuun, se on siitä aika nipo. Mua rupee aina sillon vähän jännittään, kun se on niin tosissaan. Meijän naapurissa muuten vahditaan aika paljon. Sielä on löytökoiratarha.

Aika pian wankilan valmistumisen jälkeen me saatiin paitsi Nuppu, myös Jade koeajaan meidän kaa wancilan wankkuutta. Jade on kuuleman mukaan meitsin siskopuoli isä-Masin kautta ja Kiara olis sitten Jade täti, koska Jaden äippä Luna on Kiaran täyssysteri. On tota wancilaa testailtu myös poikaystävä-Ronnien kanssa, mut siitä ei saatu oikein säällisiä kuvatodisteita. Jaroo ja Ramostakin ootellaan kylään, samoin Aatua, ja Onnia, ja sit vielä ainakin Launoo ja Lissua. Mutta kuvatussarja Jaden yökyläilystä meillä, kolme Jylhäkallion typykkää ja huisan kivaa oli;

"Tulee kaveri? Kuka niistä?" kysyy Kiara

Voi jee, se on Jade!

Alun yksilöntarkastukset.. (vas. Kiara, oik. Kapri, Jade takana)

Jep, tuttujahan tässä ollaan! (vasemmalta Kiara, Kapri, Jade)

"Ota kii, jos saat!" Jade ajaa meitsiä takaa, Kiara vielä miettii, viittiskö lähtee rasittaan itteensä..

Ja viittihän se, Kiara eellä ja me nuaret hurjapäät perässä..

Majakka ja perävaunut

Kiarakin jakso ihmeen pitkään, se yleensä tyytyy vähempään rymyämiseen..(vas. Kiara, Kapri, Jade)

..ja nauttii olostaan tähän tyyliin..

..vaikka pitäshän sen jo tietää, ettei se niin vaan käy. "Kimppuun" (Jade kurmuuttaa, Kapri takana)

"Mun vuoro nakertaa sitä!"

Kiara tietää kyllä, millä meistä pääsee eroon. Se alkaa vahtihaukkua, niin leikki loppuu ja kopla kerääntyy aidan taa tsekkaan kohteen, jota ei kyllä useinkaan näy (?)

Pikkupeput rivissä (Kapri, Kiara, Jade)

Kun koko päivän temuaa, on väsy illalla luonnollisesti aika totaalinen jopa meitsillä. Toinen toisensa perään me kopsahdeltiin unille, että jaksettiin taas seuraavana päivänä jatkaa leikkejä.

Minä nukahdin ekana..

Kiarankin silmää väsy painoi nopeasti..

..ja uskalsi Jadekin pian levätä, vaikka vieraassa paikassa yönsä viettikin.

On meillä vielä muutakin uutta täällä sattunu. Laumakoko on kasvanut, ollaan saatu uusia suojatteja ja viimeks sunnuntaina tehtiin kiva autoreissu kylään, mutta niistä saa kertoa Kiara. Mun tarvii mennä nyt kyttään iltapalaa, luulen että tänään saadaan vielä ainakin sydäntä ja ihraa.

Meitsi kävi matkalla. Ollaan me paljon muutakin tehty, mut niistä myöhemmin, kun on niin paljon kerrottavaa. Se matkakohde oli sellanen Ruatsinmaa ja mä lähin sinne ilman mutsia. Kelakkaa, ilman mutsia. Kun mutsi anto mut Helppä-tätin ja kumppaneiden kyytiin, mä vähän haukahtelin perään, mutta kaikenkaikkiaan mä olin osannu olla ihan kivasti. Me käytiin parissa missikisassa hakemassa niitä nauhoja ja lappuja, mun velipoika LeeviLerppu oli kans mukana ja Nelli-sisko myös eikä siinä hässäkässä paljon mutsia ehtiny kyllä sit enää miettiä. Mutsi oli miettiny mua senkin eestä. Se on sellanen herkkis. Se sano, että koko talo oli ihan hipihiljanen, kun mä olin pois. Mä muka kolistelen ja rämistelen jatkuvasti jotakin, ja sen oli outo olla, kun se räminä puuttu. Lujaa se mua hali, kun mä pääsin takas himaan. Mä en eka oikein ottanu siihen kontaktia, kun kotiinpaluun aika tuli. Vasta kun me istuttiin kotona eteisen lattialle ja keskusteltiin enemmän, mä rakastin sitä taas koko kropallani. Mutsi sai pari mustelmaa, mutta rakkautta ne vaan oli. Oli kivaa olla taas kotona.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Oli muuten ihanaa nähä Kiarakin lyhyen poissaolon jälkeen. Me painittiin monta tuntia mun kotiintuloiltana ja oltiin molemmat tosi onnellisia. Vaikka me välillä saatetaankin vähän nahista, on toi systeri kuitenkin aika ihana asia olemassa.

Mutsi oli Kiaran kans tehny himassa jotain kummaa sillä välin, kun mä olin pois. Vähän mä arvasin, että joku ässä sillä taas on hihassa, mutta mikä? Tavaroita oli paljon vähemmän kun mun lähtiessä. Pakko oli kokeilla vähän oman haukun kaikuakin, ja komeestihan se kiiri puolityhjässä kodissa. Yhtenä päivänä mutsi sit sekos ihan kokonaan. Se otti ne ikkunoissa roikkuvat kankaanpalatkin irti niin, että valoo tuli sisään ihan sikana, rullas meidän matot pois ja hikoili muutenkin koko ajan tavaroita paikasta toiseen siirrellen.  Tätä kesti kaikkiaan pari viikkoo. Mä toki avustin sitä ihan koko ajan.  Varsinkin akvaariontyhjennyksessä; yritin imuroida kalanvettä joka välissä. Kokeilkaa joskus, on muuten pikkusen paljon maukkaampaa kun se kuppivesi.

Mä en tarkkaan tiedä, mikä juttu tää on, mut yhtenä päivänä meille tuli pari jotain miesihmistä, Mummu ja Pappa ja Vilma ja Salla ja vaikka ketä ja kaikki tavarat hävis. Bum, ne siis vaan hävis ja kaikki sillä välin, kun me Kiaran kaa oltiin pihalla. Mua vähän huolestutti, mut emmä enempää kierroksia ruvennu ottaan, kun Kiaralla oli naamallaan niin rauhallinen ja kaikkitietävä ilme. Se yleensä tietää nää jutut mua paremmin, joten mä päätin luottaa siihen, ettei tää ihan kauheen vakava juttu voi olla.

Kohta me oltiinkin sitten sellasen ison talon pihalla. Mutsi laitto mut ja Kiaran puuhun kii pitkiin naruihin ja taas ne samat miesihmiset ilmesty isolla autolla. Ette usko, mutta kaikki meidän tavarat oli niillä tallessa! Sieltä niitä rupes autosta siirtyyn sen talon sisälle. Mä pidin parhaani mukaan huolta, että mahdollisimman moni törmäis muhun ovella ja katsois mun upouutta luutani ja avitin tietty kaikin kekseliäin keinoin muutenkin. Kiara vaan tapojensa orjana istu ja ihmetteli. Mä en tajua, kuin se malttaa aina olla niin lunki, vaikka edessä menee ihmisliikennettä eestaas.

Tässä talossa me ollaan nyt sitten oltu. Ne teräväkyntiset pikkupedot, Kehruukone ja Tosikko, on myös täällä. Kehruukone on hassu, se hurisee koko ajan. Tosikko viilettää nyt tuolla heinikossa aina kun mahollista ja Kehruukone hurisee sen perässä. Ollaan nukuttu siis niinkun öitäkin täälä. Piehtaroitu nurtsilla ja nuuskuteltu nurkkia. Mä tykkään tästä paikasta ihan sikana, ja niin tykkää Kiarakin. Mutsi sanoo, että meidän silmät nauraa.

Mä luovutan puheenvuoron tolle systerille. Se lupas kertoo kaiken, mitä se tietää ja pitää samalla esittelykierroksen heti kun mutsi löytää jonkun puuttuvan piuhan. Siinähän ettii, on meinaan tuhottomasti kassia ja pussia ja laatikkoo koko maailma täynnä.

Tee Kapri