maanantai 27.11.2006

Meillä tapahtui eilen jotain huisin jännää!

Iltapäivällä meidän pihaan pöllähti auto, josta nousi pariskunta kysymään, ettei meiltä sattuis koira olemaan kateissa, kun olivat yhden irtolaisen siinä meidän nurkilla nähneet juoksevan. No eipä ollut ei, kyllä me oltiin tallella molemmat ja kumpikaan meistä ei olis kyllä sopinu niiden ihmisten antamaan kuvaukseenkaan. Kyseessä oli kuulemma saksanpaimentimen pentu, yksinään ja ilman pantaa tai muuta. Mamma ja iskä siinä kyseli vielä vähän lisää, ja lupas pitää silmiä auki sekä soitella lähiympäristön tutuille, josko joku sellaista kaipailisi.

Mamman täytti huoli, kun se mietti, että joku pikkupentu yksin pimenevässä illassa reissaa ulkona ilman omaa ihmistään ja päätti käydä yksinään vielä katselemassa tossa lähiympäristössä, josko vielä näkis tuota otusta. Mokoma nakkas mut ja Kapun sisälle, ettei me ainakaan pelotettais sitä pois, jos se sattuis meidän pihaan vielä eksyyn! Aina me joudutaan kaikesta jännästä sivuun..Siispä mamma otti taskun täydeltä makkaraa (sille vieraalle, ei meille??!!) mukaansa ja toiseen käteen mun noutajataluttimen ihan vaan kaiken varalta, ja lähti yksinään ulos.

Mamma oli kävellyt hissuksiin tonne meidän mökin nurkille ja sieltä kesantopellon kautta meinannut lähteä tuleen takasin kotiin. Kokeeks se oli viheltänyt kerran ja kaks, ja heti oli pellon reunassa näkyny liikettä. Mamma vislas vielä pari kertaa ja sieltä se pikkuotus oli valppaana juossu lähemmäs ja pysähtyny kymmenen metrin päähän mammasta. Siinä ne oli toisiaan kattellu ja arvioinu, kunnes mamma oli kyykistynyt ja kääntänyt selkäänsä sille. Kädessä mammalla oli ollu makkaraa ja se oli hiljaa jutustellut mukavia ja melko nopeasti se koiruus oli uskaltanu lähestyä.

Se nuuski mamman läpi, otti makkaraa ja ne tuli kavereiks. Tässä kohtaa mamma huomas, ettei kyseessä sit kuitenkaan ollut sakupentu, miltä se kyllä erehdyttävästi näytti kaukaa katsottuna, vaan jonkin lainen miniatyyri-saku-sekoitus. Mamma oli silittänyt sitä ja jutellu sille, antanu vähän lisää makkaraa ja saanu sitten pujotettua taluttimen sen kaulan ympärille. Kauniisti se koira oli sitä seurannu, kun se lähti taluttaan sitä kohti meidän pihaa.

Mamma laittoi sen meidän pikkutarhaan ja laittoi sille vettä ja hiukan ruokaa. Ja me vaan möllötettiin sisällä jääden paitsi tästä kaikesta. Sillon kun mamma tuli sitä ruokaa sisältä hakeen, niin me otettiin mamma tiukkaan sisääntulotarkastukseen ja tiedettiin heti kyllä molemmat, että joku vieras heppuli siellä meidän pihassa nyt on. Ilkee kun on, se jätti meidät yhä sisälle ja meni seurusteleen sen vieraan kanssa. Tarkemmin sitä syynättyään mamma huomas sen olevan nuori uros, kirsusta hännänpäähän hyväntahtoinen ja kiltti. Hyväkuntoinen ja terveenoloinen, ja selvästi hyvin pidetty.

Sitten alko soittelut, mamma ja iskä soitteli tutuille ja vähemmän tutuille, poliisiinkiin, eikä kukaan toistaiseks ollu Pikkumiähen näköistä kyselly. Sitten mamma soitti vielä löytölään samalla tuloksella, ja sieltä joku setä oli sitten luvannut tulla seuraavana päivänä sen hoiviinsa hakemaan, jos meidän perhe vaan sitä pystyy yön yli pitään. Kyllähän se onnistuis, onneks meillä on toi käyttämätön pikkutarha koppeineen (joskus ennenmuinoin kuulemma tehty ajokoirille, eihän me Kapun kaa sinne koppiin etes mahduta). Siispä se olis yön yli Pikkumiähen oma majapaikka.

Mamma ja iskä ei meinannu raaskia jättää sitä otusta sinne yksinään millään ja ramppasivat siinä vähän väliä sitä viihdyttämässä. Kovin se oli leikkisää sorttia ja tykkäs leikkipureksia varovaisesti ihmisten käsiä, mikä edelleen puolsi sitä, ettei se kyllä kovin vanha koira voinu olla. Veikkasivat noin yksvuotiseksi. Mamma jätti illalla pariin paikkaan sinne tietokoneensa sisään kuulemma ilmoituksen siitä koirasta, vaikka pitikin sitä vähän hakuammuntana eikä uskonu siitä juuri hyötyä olevan.

No eihän noi tietty meitäkään voinu koko iltaa sisällä pitää ja me päästiin Kapun kanssa omaan tarhaan jalotteleen. Mamma ja iskä vähän veikkas, ettei Kapu välttämättä arvostais sitä pikkuheppua kauheesti meidän pihassa, niin valvovan silmän alla me käytiin vaan pikaisesti pissillä.

Illalla mamma sitten vei mua siihen oman aitauksen ulkopuolelle tarpeilleni ja pääsinhän määkin sit lopulta kattoon, millainen vekkuli velikulta siellä pikkutarhassa oikein majaili. Ensin mä en siellä pimeässä huomannu sitä, mamma yritti osottaa enkä mä vieläkään oikein tajunnu mihin olis pitäny kattoo. Vasta kun mä olin ihan lähellä, mä huomasin tuijottavani sitä suoraan silmiin aidan läpi ja säikähdin muuten aika tavalla! Varmuuden vuoks murisin sille eka ja sehän heitti heti selälleen maahan. Mä tunsin oloni aika polleeks. Se näytti kaikin keinoin mulle sieltä toiselta puolen merkkejä, että on ihan harmiton kaveri eikä millään tapaa aio mua uhata. Siispä menin lähemmäs.

...*nuuuuuuh*...

Varovaiseen siinä ensin nuuskittiin ja sitten hännät alkoi heilua molemmilla niin, että tuskin pystyssä pysyttiin. Se poju alkoi jo itkeäkin kun ei päässy mun luo ja minä ravasin aidan viertä edestakaisin itkien yhtä lailla, kun en päässyt sen luo. Juostiin yhtä innokkaina nenät vastakkain eri puolilla aitaa, välillä pysähdyin hetkeks ja anelin mammaa päästään mut sen luokse. Se ei alunperin kuulunu mamman suunnitelmiin, mutta päästi se sentään sitten kun huomas, ettei meidän välillä ollu mitään epäselvyyksiä..

Pikainen yksilöntarkastus vielä..

..ja kohta leikittiinkin jo lujaa!

Hienosti me keksittiin leikkejä, vaikka painoeroa olikin varmaan miltei 30 kiloa..

..ja näin hienosti me osattiin tanssiakin :)

Mieluisa loppuilta siitä meille molemmille tuli, mamma antoi meidän leikkiä yhdessä aika kauankin. Vaikka Pikkumiäs oli varmaan kaukana omasta kotoaan, niin mä ainakin tein kaikkeni, että sen olo olis meillä mahrollisimman mukava.

Mamma ja iskä tykkäs tästä pikkukaverista niin paljon, että kuulinpa niiden puhuvan, että jos meillä ei omaa urosta jo olis, niin tää kaveri sais jäädä meille. Siis jos se ei löytäis takas omaan kotiinsa. Toki me kaikki toivottiin kovin, että tää jätkä pääsee takas sinne mihin se kuuluukin (paitsi minä kyllä vähän toivoin, että se olis jääny meille pitemmäkskin aikaa, kun sen kaa oli kiva oikkesti tosi kiva leikkiä), sillä hyvin sitä oli varmasti pidetty, kun luonteeltaan oli niin vakaa, iloinen ja ihana.

Iltamyöhäisellä mamma puhalsi pelit poikki ja kiikutti mut takaisin sisälle. Pikkumiäs itki hiukan mun perään ja mä sen, mutta ei se mitään auttanut. Mamma palas vielä sen luokse kerran, vei sille syötävää ja lisää vettä, seurusteli hetken ja jätti sitten koppiin nukkumaan vietyään ensin sinne lisää lämmikkeitä, styroksia ja mattoja.

Aamun tullen mä halusin yllättäen heti ulos ja pääsinkin. Juoksin täysiä pikkutarhalle Pikkumiästä katsomaan ja pääsinkin hetkeks vielä leikkimään. Mamman piti jo sitten painua kouluun ja iskällä oli kädet täynnä töitä, niin mä jouduin takas "omalle puolelle". Ei meitä sentään valvomatta viittiny yhteen jättää. Iskä meitä ansiokkaasti koko päivän junaili edestakas, että kaikki pääsi tarpeilleen tarpeeks usein, vei Pikkumiähen päivällä vähän metsään kävelylle ja päästi siks aikaa mut ja Kapun rauhassa telmuaan siihen omaan aitaukseen, niin Pikkumiäs ei ollu Kapun silmissäkään. Siinä oliskin ollu aikamoinen show, jos Kapu jollain ilveellä olis päässy livahtaan sen Pikkumiähen lähietäisyydelle. Ei sillä, että Kapu mikään verenhimoinen huurupää olis, mutta kuka uros nyt vieraista pojista omalla pihallaan tykkäsikään? Siispä ei haluttu ottaa riskiä ollenkaan.

Klo 14 oli mamman puhelin koulussa pirissy. Mies Loimaalta soitteli sen tietokoneeseen jätetyn viestin johdosta ja kertoi kadottaneensa tuntomerkkejä vastaavan koiran aikaisin sunnuntaipäivänä. Eipä kauaakaan, kun molemmat keskustelijat olivat jo melko varmoja, että kyseessä on Retu-poika, ko. henkilön koira. Mamma antoi iskän numeron ja kehotti soittamaan sinne, että kyseinen mieshenkilö pääsee koiraa katsomaan. Samaan aikaan iskä täällä kotona jo laittoi Retua löytöeläinkodin henkilön autoon. Onneks juttuivat vielä suustaan kiinni, niin mammalle soittanut mies ehti saada meidän iskän kiinni ennenkun koira ehti jatkaa matkaansa löytölään.

Löytölän henkilö jäi odottamaan iskän kanssa meidän pihaan, että mies Loimaalta ehtii ajamaan meille tarkistaan olisko Pikkumiäs Retu vai kenties joku muu. Puolen tuntia ja auto saapui pihaan. Eikä ollut epäilystäkään, etteikö nuo kaksi tunteneet toisiaan :) Jo auton ääni riitti saamaan Pikkumiähen ilosta sekaisin, se pyöri ja hyöri tarhassa jälleennäkemisestä onnellisena. Kun mies nousi autosta hymyillen, katsoi koiraansa ja kysyi: Mitä ihmettä sä täällä teet?, meni Pikkumiäs-Retu jo onnesta mykkyrälle.

Siispä Retu-poika lähti rakkaan ihmisensä matkaan ja meille kaikille jäi hirmuisen hyvä, ja hiukan haikeakin mieli. No, myönnetään, kyllä mua hiukan harmittikin, kun kiva leikkikaveri lähti, mutta pääasiahan kuitenkin on, että Retu on nyt siellä, minne se kuuluukin..oman ihmisensä kanssa, ihkaomassa kotonaan. Heihei Retu, toivottavasti näen sut vielä joskus!