13.06.2006  klo 23.22

Noin, mamma sai viimeinkin tämän ikuisuusproggiksensa sille mallille, että minäkin voin viimein aloittaa oman nettipäiväkirjani pidon. Alkuun mun olis kai hyvä antaa pieni esitelmä itsestäni?

Minä olen siis leonberginkoira, kaikista vastaväitteistä huolimatta. Joskus mamma ja iskä väittävät mua lintukoiraksi, mutta näkeehän sen tyhmempikin, että minä olen aito leijona..Ne väittää, että mä olen muka ylenpalttisen kiinnostunut linnuista ja niiden jahtaamisesta. Ei siinä minusta mitään ylenpalttista ole, mä vaan rakastan pikkulintuja. Ja okei, vähän isompiakin. Niinkuin esimerkiks niitä kurkia. Kun sellainen lehahtaa koiran eteen (tai okei, edes meidän pelloille satojen metrien päähän), niin kuka muka voi vastustaa antamasta sille mehevät kyydit takaisin taivaalle ja juosta sen perään varmistamaan, että ne kanssa tosiaan jatkavat matkaansa siellä ylhäällä?

Kiaraksi ne mua kutsuvat, on mulla sellainen hieno, pitkä rekisterinimikin, Jylhäkallion Salainen Koodi nimittäin, mutta Kiarana mua puhutellaan. Tunnistan hyvin myös nimet Ruska, Russeli, Russels, Pupsi sekä Pe****le sentään, mutta ne onkin jotain mamman ja iskän älynväläyksiä. Ikää mulla on tätä kirjoittaessa jo vuosi ja kolme kuukautta, eli alan hyvää vauhtia olla kasvamassa aikuiseksi. Hitaasti ja varmasti ainakin. Toi meidän toinen iso nelijalkainen on muhun verrattuna jo aika ikäloppu..Se on jo jotain yhdeksän vuotta, mikä on siis kai aika monta kertaa enemmän kun mun yksi vuotta. Mutta vaikka se on mua vanhempi, niin oveluudessa mä kyllä päihitän sen silti 6-0.

Mun laumaan kuuluu siis minä, se vanha Kapu, mamma, iskä ja sen verran niitä kissoja, että en ole ihan varma, kuinka monta niitä oikeastaan on. Mun melkein tekis mieli laskea mamman siskontyttö Vilmakin mun laumaan ihan vain siks, että tykkään siitä niin kovin, mutta ei se teknisesti kyllä siihen kuulu vaikka mä kuinka toivoisin. Mä kuitenkin yritän nähdä sitä joka viikko ja varjelen sitä kaikelta muulta maailmalta, kyllä se sen väärtti on se pikkuihminen.

Mä asun siis tälläisessä paikassa, jossa on paljon metsiä ja peltoja ja hiekkateitä ja sitten hyvin vähän naapureita. Se naapureiden vähyys on ihan hyvä juttu sikäli, että kukaan ei häiriinny mun ja Kapun vahtimisista eikä edes niistä mun satunnaisista "karkaamisista", joita on jokunen sattunut. En mä kyllä siis oikeesti mihinkään "karkaa", mä meen vaan käymään, mutta mamma aina joko vähän harmistuu siitä tai sitten se menee paniikkiin. Aina mä takasin olen tullu, yleensä jo kymmenen minuutin päästä, joten en ymmärrä, mikä siinä mammaa niin harmittaa? No, nyt oon kuitenkin sen mieliks ollu jo aika monta viikkoa lähtemättä käymään missään. Tosin sitä lähtöä vähän kyllä vaikeuttaakin tuollainen pitkä hihna, joka toisinaan mun pannastani roikkuu.

Mun rakkaimmat harrastukset on ehdottomasti mun parhaiden kavereiden kanssa leikkiminen, uiminen ja kaikkinainen vedessä ja veden kanssa lotraaminen, oli kyse sitten lätäköstä, lammesta, vesiämpäristä, sateesta, rännistä, ojasta, vesi-ilmapallosta..Parasta tietysti on, jos mä saan ne molemmat huvit yhdistettyä niinkuin tässä taannoin kun mun parhaat sulhasystävät tuli meille ja me mentiin yhdessä meidän lammelle riehuun. Meitä on siis siunattu omalla pikkusella lammella. Näin kesällä se on kätevä viilentäjä, ja on siinä ollu aika turvallista sillon ihan pienenä opetella uimaankin. Ja on mua siis siunattu myös ihanilla sulhasilla. Niistä nyt mainittakoon rakkaimmat Ramos, Jaro ja Ronnie.

Heti niiden lemppareiden jälkeen tulee tottis. Koirakoulu. Se on sitten nasta paikka! Saa seurata toisten koirien touhuja, saa paljon nameja aika vähällä vaivalla ja saa yleensäkin viettää laatuaikaa mamman kanssa ihan kaksin. Toi viimenen on kyllä oikeesti mamman juttu, mä arvostan enemmän niitä toisia koiria ja nameja..Mä oon laskenut, että mä pääsen sinne noin joka seitsemäs tai kahdeksas päivä. Se, että siellä on toisia koiria vaan saa mut suoriutuun kaikesta paljon paremmin kuin kotona. Täytyyhän mun yrittää näyttää niille toisen merkkisille, mistä puusta meidät leijonat on oikeesti veistetty..

Ja sitten on tietysti vielä ne näyttelyt, missä me välillä käydään. Ne, missä odotetaan, joudutaan harjatuksi uudestaan ja uudestaan, odotetaan vielä hetki, juostaan pari ympyrää, seistään, juostaan, seistään..Niissäkin on silti ollu mukavaa, lähinnä siks kun siellä saa usein vähän nenutella tuttujen kavereiden kanssa ja lähtiessä mamma usein ostaa mulle jotain ihanaa purtaavaakin. Mamma sanoo aina, että ne näyttelypäivät hulinoineen tekee hyvää mulle, kun meidän normaaliympäristöt täällä on niin rauhallisia. Kai se on siinä oikeessa.

Kello on jo niin paljon, että mun täytyy päästä vielä äkkiä käymään ulkona ennenkun mamma ja iskä lyö ovet lukkoon ja menee nukkuun, eli päätän ensimmäisen raporttini tähän. Niin iso mä en sentään ole, että uskaltaisin ulkona yksin nukkua!