keskiviikkona 17.1.2007

Kauan on kulunut jo viime kerrasta, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai kuin se meni. Joulu oli, tuli ja meni kinkunsyönnin merkeissä, ja jouluahan seuras sit se hurja pommituspäivä, tiedättehän..

..näitä tälläsiä..

..ja tälläsiä, eri värisiä, kovaäänisiä, vinkuvia ja vonkuvia.

Ei sillä, että ne mua kauheesti olis stressannu. Kun nyt ikkunasta hetken seurasin, kohta jo totesin taas "jaha, nää on nähty" ja menin nukkumaan. Ulkoilut hoidettiin kumminkin hyvissä ajoin, mamma ei halunnu ottaa riskiä, että jatkossakaan pelkäisin. Toi meidän Gabriel selvästi vähän vaivaantuu paukkeesta, mutta ei senkään voi kyllä pelkäävän sanoa. Se ei vaan tahdo mennä ulos, eikä sitä tietty kukaan sinne pakotakaan.

Paukepäivän jälkeen mun korvat alko jälleen kuulemma haista kovasti ja mamma sitten mua viemään Riitta-tätin paikkeille. Mä en enää suhtaudu siihen paikkaan ihan niin innokkaasti kun ennen. Kyllä mä Riitalle häntää heilutan, mutta yritän tekeytyä johonkin nurkkaan niin hitsin pieneks kun ikinä osaan, jos ne vaikka unohtais koskea muhun ja puhuis vaan niitä juttujaan. Ei se kuitenkaan ikuna onnistu. Mun korvat tähystettiin (mä en tajua mitä ne sieltä aina ettii, ehkä Riitta on hukannu jotain ja luulee löytävänsä sen jonkin mun korvasta, en tosiaan teidä)ja tuomioks ei sit tullu kuitenkaan korvatulehdusta, joskin kuulemma viittä vaille sellainen. Mulla jää jostain syystä ne vaikut juntturiin tonne syvälle korvakäytävään eikä ne tahdo tulla itekseen pois. Riitta-täti sano kuitenkin mammalle, että kun niitä nyt huuhtoo viikon päivät jollain laimennetulla Betadinella ja laitetaan suojahoidoks tipat, niin niiden pitäis kyllä sieltä ulos tulla. Ja taas se rääkki siis alko. Mua puistattaa jo pelkkä se purkki, pumpulista ja muusta puhumattakaan.

Kun mamma oli viikon huuhtonu mun korvia, mun korvat ärtsyyntykin oikein kunnolla. Korvalehtiin nousi tiuhaan jotain punasia pieniä rakkuloita ja siihen paikkaan lopetettin korvan huuhtelut. JESS! Sitä ihmesuojahoitoa jatkettiin kuitenkin vielä hetki. Nyt niiden annetaan kuulemma vaan rauhottua, ja ihmetellään sitten mitä tehdään, jos ei kaikki töhnät vielä ehtiny ulos tulla. Mamma sano, että suunnitelmissa on joku veritesti, joka näyttäis todennäkösesti, että onko nää mun allergiaan viittaavat vaivat sitä allergiaa vai jotain muuta. Se testi ei kai näytä muuta. Jos se näyttää positiivista, niin mä joudun jollekin eliminaatiodieetille. Toivottavasti se on jotain hyvää, mä en kyllä muuten siihen suostu.

Mutta jos jotain huonoo, niin jotain hyvääkin! Riitta kävi mun takapään kunnolla läpi, ja mä annoin jo ihan ilman elettäkään taivuttaa sitä sairastanutta oikeaa polveeni ihan maksimiin saakka. Samaten mun selkälihakset tuntu aika hyviltä, ja saatiin sit "siunaus" alkaa pikkuhiljaa liikkua taas enemmän! Sen edellisen lääkärin määräämä kolmen viikon riekkumiskielto olikin jo siinä kohtaa takanapäin, mutta mamma oli hiukan arka laskeen mua senkään jälkeen. Nyt mä kuitenkin siis kohellan entiseen malliin ja yhä kaikki tuntuu olevan mallillaan.

Siispä katse kohti metsiä ja liikkumaan!

Sympatiat me kyllä lähetetään kaikille niille maaliman koirille, jotka jos jonkinmoisia riekkumiskieltoja joutuvat matkansa varrella kohtaamaan. Me päästiin kuulemma helpolla (olen eri mieltä!) kun saatiin sentään remmilenkillä käydä, ettei ihan tyystin paikallaan tarvinu maleksia.

Kerkis mulle pikkuhaverikin tuolla kaupunkissa käydä. Olin Mummulla ja Papalla käymässä ja siellä lenkiltä tullessani tassuttelin verivanan muassani aina eteisestä olohuoneeseen. meinasivat ensin, että nytkö se mun juoksuni alko, mutta ei, kyllä se tippu tuolta tassusta. Pipi oli niin pieni jossain siellä tassukarvojen seassa, ettei mamma edes taskulampun kanssa kunnolla paikantanu sitä. Se putsas sit koko tassun ja viritteli siihen sellasen hiton nolon esityksen, johon kuulu ainakin sidettä ja teippiä. Mä yritin alkuun sitä ravistaa huishittoon mun jalasta ja yritin viestittää mammalle "eksä ny nää että mun jalkaan tarttu jotain, auta!".

Ei se auttanu. Sillä oli tosi vaikea ensin kävellä, jalat meni ihan miten sattuu enkä mä heti ollu varma, että uskaltaaks tässä yleensä edes liikkua nyt. Lopulta sit klohmottelin eteenpäin ensin ihankun Erämaan Kutsun leonbergiversion Buck-koira vastaavassa tassupipissään, myöhemmin sit jo hiukan paremmin. Ihan kun siinä ei olis tarpeeks, mamma vetäs siihen sen virityksensä päälle vielä rahisevan muovikerroksen joka kerta kun mentiin ulos. Miettikää, miten noloo..Joku olis voinu vaikka nähdä. Vaikka se naapurin pelottava, piäni tipsu.

Se pipi parani onneks nopeesti ja kohta sain taas unohtaa sen hankalan siteen muoveineen. Sen jälkeen mulla kävikin tässä kaks pientä labradorinalkuakin leikkimässä. Ei me ihan tasaverosia leikkikaveruksia kyllä olla, ne oli pieniä ja nopeita ja vikkeliä, minä taas iso ja nopea ja hiukan kohelo, mutta pääasia olikin muka, että ne pikkuset sai hyviä koirakokemuksia. Ehkä me voidaan si leikkiä enempikin, kun ne saa vähän lisää kokoa. Ehkä seuraavalla kerralla mamma muistaa taas sen typerän kameransakin, niin muutkin pääsis ihasteleen niitä suloisia koiranalkuja...

Eilen mulla olikin sitten maailman paras vieras, josta mulla ei ikävä kyllä oo kuvaa. Ramos kävi leikittämässä mua pitkästä aikaa. Kyllä mä sitä olinkin jo ikävöinyt, kun niin monta aikaa meni tossa, etten saanu sitä nähdä. Mutta hyvää kannatti kyllä odottaa, ettekös te ihmisetkin aina niin sano.  Loppuillan kulutinkin Rampesta haaveille olohuoneen lattialla..

 

Psst. On meillä jo vähän luntakin, mutta valokuvat loistaa poissaolollaan..Syyttäkää mammaa.