09.07.2007

Häpeällisen pitkän tauon jälkeen pääsin viimein taas kirjaan kuulumiset, joita onkin kertynyt oikein kahmalokaupalla. Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoituksien. Viimeiset kaks kuukautta on meiltä kaikilta kolmelta menneet sellaisessa hullunmyllyssä, että oksat pois, mutta jalkeilla ollaan kuitenkin kaikki ja voidaan hyvin, sehän se on pääasia! :)

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä aavistelin jo jonkin aikaa jotain tapahtuvaksi, kun kotona mamma häsläs kaikenlaista, eikä se ollu sellasta tavallista siivoomista, mitä te ihmiset toisinaan teette. Mä en oikein tiiä miksi, mutta helatorstaina sitten koitti mun elämäni kenties kummallisin päivä. Tuli iso kuorma-auto, joka vei mamman kaikki tavarat (mä huolestuin siinä vaiheessa, kun mun lelulaatikkokin vietiin) ja pian me lähdettiin täyteen tupatulla mamman Hondalla sen ison auton perään. Minä, mamma ja Kapri, ei muita.

 

Me löydettiin sitten itsemme Valkeakoskelta, sieltä missä Mummu ja Pappa ja Vilma äiteineen asuu. Mä ja Kapri mentiin muutamaks tunnin Vilmalle ja Sallalle hoitoon ja mä olin jo aika kummissani. Lopulta sitten Salla ja Vilma talutteli meidät mamman luokse, sellasen pitkämäiseen taloon, joka onkin nykyään sitten meidän uusi koti. Rivitaloksi sanovat, ja kolmioksi. Mamma sanoo, että ylisuuri meidän tarpeisiin, mutta kun vaihtoehdot oli vähissä, niin tämä oli mieluisin.

 

 

 

 

 

 

Eka yö oli vaikea. Mamma on aina sanonu, että mä olen hirveen sopeutuvainen, siispä se oli hiukan yllättynyt kuinka hankala mun oli alkuun asettua aloilleni. Ekana yönä nukkui vaan Kapri, mä valvotin mammaa piipittämällä ja kävelemällä asuntoo ympäri. Me jäätiin siinä pari päivää väkisin Kaprin kanssa normaalia vähemmälle huomiolle ja sekös pakkas surettaan mua lisää. Mamman sydän oli kuulemma särkyä, niin ressukalta mä kuulemma näytin maatessani siinä lattialla seinää vasten, surullisin silmin seiniä tuijotellen. Kapri on onneks niin pikkuruinen vielä, että sen mielestä tilanteessa ei tuntunut olevan mitään outoa ja se oli koko ajan vain pennuntyytyväinen kaikkeen.

 

 

Aikaa se vaan otti munkin kohdalla, sai mamma pian onnekseen tuumata. Kun mamma laittoi yhdessä Papan kanssa aidan pystyyn tohon meidään omaan pikkupihaan, mä muutuin silmänräpäyksessä takaisin omaks itsekseni.

 

 

 

Ulkoilmaa mä vaan kaipasin, ja nyt kun mulla on taas mahdollisuus rötkötellä ulkona silloin kun haluan ja me voidaan poskipainia siinä Kaprin kanssa, niin mun häntäni heiluu entiseen malliin ja mamman sydänkin voi taas lyödä normaalisti. Eihän toi piha entisen kodin veroinen ole likimainkaan, mutta se on piha, ja siinä voi aikaansa viettää ja sitä saa vahtia, se riittää mulle. Ne liikkumiset me hoidetaankin sitten kolme-neljä kertaa päivässä aitojen ulkopuolella, hyvät lenkkimaastot on ihan liki ja metsää on ihan vieressä.

 

 

 

Mamma ehti viitisen päivää oleen meidän kanssa kokopäiväisesti kotona sopeutumassa ja sitten se alkoi käydä jossain sellaisessa paikassa kuin "töissä". Mä en tiedä mitä se on, yleensä se on menny "kouluun" tai "kanalaan", mutta nyt siis kuitenkin "töissä". Se tekee kai jotain sihteerin hommaa jollain paperitehtaalla nyt syksyyn saakka, niin noi ihmiset on puhuneet. "Töissä" se on hiukan kauemmin kun ennen "koulussa", mutta hienosti me ollaan se aika täällä kaksin Kaprin kaa klaarattu ja ihan sievästikin vielä. Mummu ja Pappa asuu meistä melkein kivenheiton päässä, ja Mummu onkin ollu niin kiva, että se on sen mamman töissäpäivän aikana välillä käyny täällä piipahtamassa ja vieny meitä ulos. Meidän aktiviteetit sitten painottuukin tonne iltapuolelle, jolloin sit vietetään laatuaikaa kolmisin ulkona.

 

Tai joskus nelisin, viisisin jne. Meinaan me ollaan löydetty uusia kavereita täältä! Meidän naapuritalossa asuu viiden vanha labbispoika Jesse, jonka kanssa on kaveerattu harva se päivä ja sitten on vielä Aatu-staffi tässä lähellä, kaks vuotta vanha poika, joka rakastaa pentuja ja tykkää kovasti leikkiä meidän kanssa. Ja huskypentu Ricosta tullee ajan kanssa meille kamu, nyt se vielä vähän meitä pelkää..

 

 

 

..ja pian tavataan toivottavasti muuan pieni leopentukin. Naapurustossa on paljon lapsia, jotka on ottaneet meidät lellikeikseen heti, ja arvata saattaa, että me ollaan Kaprin kaa aika mielissämme, kun ne ei ehkä koskaan kyllästy jutteleen ja rapsutteleen meitä.

 

 

Aikuisetkin meistä tykkää, luonnollisesti, en tiedä mitä mamma jännitti, ettei meistä vaan tulis suuren koon takia mitään silmätikkuja. Ehei, ei ainakaan tässä talossa. Niitä naapureita on muuten kiva ihan vaan seuratakin. Meidän takapihalta on oiva näkymä monien koirien suosimalla ulkoilureitillekin ja niissäkös riittää niinikään seurattavaa. Eli jos jotain, niin aika ei todellakaan käy pitkäksi ja meidän elämä on muuttunut kovasti virikkeellisempään suuntaan!

 

Lähiaikoina Jesse-labbiksen emäntä lupas näyttää meille rantsun, että päästään melskaan ja pulikoimaan veteen, ja Aatu-staffin emäntä taas hyvän metsämaaston, jossa voi aika rauhassa pitää kuulemma hauvoja irti ilman pelkoa ylimääräsistä ihmisistä tai elikoista. Tää on kuulemma mun takia aika tärkeetä, mulla kun ei ihan täysin hanskassa ole muka ne luoksetulot.

 

Kuukausi sitten tapahtui lisää jännää. Mamma toi meidän Rontin tänne meidän kanssa! Tuli kuulemma kokeiluun, että viihtyiskö se täällä sisällä ulkoiltuaan siellä entisessä kotonassa vapaasti. Mamma sanoo, että kaikki on menny enemmän kun hyvin, Rontti ei kinua ulos, syö hyvin, tekee tarpeensa sinne minne pitääkin ja nukkuu mamin viekussa (epäreilua!) ja näyttää siltä, että on löytäny mamman sängystä paratiisin..

 

 

 

 

Mää ja Kapri ollaan oltu muka vähän turhan intsinä sen tulosta, mut mamma luottaa siihen, että jos se hiukan meitä komentaa ja antaa samalla ajan kulua, niin tää yhteiselo alkaa luistaa kaikinpuolin hyvin. Ei me siis sille mitään pahaa, mut leikkiä olis kiva..Mä jo uskon puhetta ainakin kolmannella kerralla, mutta Kapri-lapsukainen ei oikein vielä ymmärrä. Mut eihän tollaselta natiaiselta voi täydellisyyttä vaatiakaan. 

 

Ihanaa oli huomata, että vaikka ympäristö ja asiat joskus muuttuu, niin määrätyt asiat pysyy silti ennallaan. Niin kuin ystävät.

 

 

Joko tunnistatte kestä on kyse? :)

 

Ramos on käynyt täällä meillä kylässä, hellusteltiin päivä yhdessä erkkarissa ja sanomattakin on selvää, että se merkitsi mulle tosi paljon. Kaprikin piti Rampesta ja Rampe Kaprista, ja oltiinhan me aika komia kolmikko yhessä liikkuessamme, melkein kun pieni perhe, niin kuin joku vastaantulija tuumas; "Isä, äiti ja lapsi"..

 

 

 

Mutta summa summarum, meillä menee uusi arki mukavasti ja elämä on ollu nyt hirveen jännää! Tuun pian taas kertoileen lisää tän uuden kotonan tapahtumista nyt kun arki on asettunu aloilleen ja mammakin on saanu kunnolla kii uusista päivärytmeistä. Kapri on muuten käyny jo rokotuksissa (kuulemma myöhässä pissatulehduksen takia, mut se on jo ok) ja sillä alkaa olla painoa sen verran, kolmenkymmenen kilon hujakoilla, että mamman lihakset on kovilla sitä nostellessa. Ei enää ihan ikkupikku-Kapri, vai mitä?

 

 

Ens kerralla meillä on toivottavasti Kaprista parempiakin kuvia, että te muutkin näette kunnolla, millainen neiti siitä on kasvamassa..Seuraavan kertaan! :)